Title: Vesimies
Author: Siiseli
Genre: Angst
Raiting: K15
Disclaimer: kaikki on omaani
Warnings: itsemurha
Beta: nobody

Summary: Olithan sinä vesimies

A/N Tässä kirjoituksessa tuskin on mitään suurempaa kommentoitavaa. Lyhyt räpellys kaikessa synkkyydessään, karu tekstinpätkä, jonka on vain tarkoitus tuoda esille ettei elämä ole aina ruusun terelehdillä tanssimista, vaan välillä voivat piikitkin osua kivuliaasti jalkapohjaan.

VESIMIES

Olit lapsi, ja kun mikään ei onnistunut, joku nosti sinut syliin ja halasi lohduttavasti lausuen sanat; "Kyllä sinä siinä vielä onnistut, jos yrität kovasti." Sait siitä aina uutta tarmoa yrittää uudelleen ja uudelleen, vaikka joka kerta meni pieleen, mutta silti aina sinua kannustettiin jatkamaan eteenpäin, yrittämään yhä uudestaan. Opit pitkäjänteisyyttä. Ja sitten kun onnistuit, sinulle hymyiltiin ja taputettiin päälle. Sinua rakastettiin, huvitit ihmisiä hassuilla kommelluksillasi ja sait heidät aina hymyilemään veikeille ilmeillesi.Tunsin sinut jo silloin, olit vahva nuorukainen.

Sitten sinusta kasvoi nuori. Sinusta tuli hankala, et halunnut apua keneltäkään, tahdoit elää omaa elämääsi. Sinua ei kiinnostanut se, että vanhempasi halusivat auttaa sinua. Sinua kiinnosti vain se, että sinä itse tahdoit pärjätä elämässä, tehdä omat virheesi ja jatkaa aina vain eteenpäin. Sinä epäonnistuit monta kertaa, mutta olit liian ylpeä myöntämään sitä itsellesi. Menit läpi nuoruutesi usvassa, jonka olit aiheuttanut itsellesi. Jo kuusitoista kesäisenä olit niin masentunut, ettet nähnyt elämässä enää mitään elämisen arvoista. Elit vain muille, et itsellesi. Arvostit muiden rakkautta sinua kohtaan ja vain se esti sinua viemästä itseäsi tielle, joka veisi loppuun asti.

Sinulla oli muutamia ystäviä, poikaystäväkin, mutta silti elämä ei maistunut. Tumma varjo kulki perässäsi, ajoi sinua yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes päätit tehdä sen. Ilmeisesti tarkoin harkitusti. Astelit yksin, rohkeana kohti rantaa. Taskussasi painoi pilleripurkki, sängyllesi olit jättänyt kirjeen. Et epäröinyt hetkeäkään, tiesit ettei sinulla ollut mitään tässä maailmassa, tai et jaksanut ainakaan ottaa selvää. Nappasit vaivalloisesti purkista pillereitä, sillä sinun oli vaikea niellä niitä ilman juotavaa. Jäit hetkeksi katselemaan vellovaa vettä, kevyt hymy kasvoillasi.Loit viimeisen katseen taivaaseen, ennen kuin heitit vaatteesi laiturille. Edelleen hymyillen, sinä hyppäsit veteen.

Uidessasi yhä kauemmas ja kauemmas. Mietit niitä hetkiä, rakkaita, joiden kanssa olit tässäkin rannassa uinut ja puhunut, sekä kuunnellut musiikkia. Niitä kaikkia ihmisiä, jotka olit tuntenut, niitä, jotka olivat tunteneet sinut päällipuolisesti. Hymy, vieno virnistys ei haihtunut kasvoiltasi, kun tunsit nukahtamislääkkeiden vaikuttavan. Kesäinen vesi oli lämmintä, aaltojen liplatus unettavaa. Hiljaa silmäsi vaipuivat kiinni ja vajosit aaltojen lempeään hyväilyyn.

Tiesin, että nautit siitä, tiesin, että halusit sitä. Veteen kuoleminen, nukahtaminen uidessa, rauhallinen poismeno ilman kipuja, rakkaimmassa elementissäsi. Olithan sinä vesimies.
 

HUOM, en vaivaudu muokkaamaan alkuperäisiä kirjoituksia, joten tämä on todellakin Sussua vuodelta 2007!

 

elämä?
  mitä se on?
  jos elämä on sitä,
  että vietetään aikaa kavereiden kanssa
  pidetään hauskaa ja nauretaan
  onko minulla sitten elämää?
  yksin tietokoneen ääressä istun
  ruutuun tuijotan
  odotan että joku meseen eksyisi
  mutta ei!
  kaikki, joka ikinen ihminen on ulkona pitämässä hauskaa!
  mutta miksen minäkin?
  miksi istun tässä?
  miksen ole pitämässä hauskaa ystävieni kanssa?
  siihenkin löytyy helposti vastaus
  ei minulla ole ystäviä
  jotka lähellä asuisivat
  kaikki ovat muuttaneet jonnekkin kauas
  tuskin minua edes muistavat
  musiikkia vain kuuntelen
  netissä surffailen
  ilman mitään merkittävämpää tekemistä
  jos jaksaisi
  voisi ulos lähteä
  mutta ei, ei jaksa!
  mitä tehdä ulkona?
  istua jossain yksin miettimässä samoja asioita
  
- Sussu 23.6.2007

 

Silmät salamoiden sinuun katson.
"Missä olet oikein ollut?"
On ainoa kysymyksein.
Sinä hämilläsi huudat minulle.
Itkuun purskahdan ja sinä lähemmäs astut...
Kätesi lyöntiin kohoaa, kasvojani suojaan...
Mutta pain huomaan sen,
Et lyönyt, et sanoillasi satuttanut,
vaan minua halasit.
Moista en todeksi uskoa voinut,
mutta siinä olit.
Lämpimänä, turvallisena, ystävällisenä...
Kun katseeni kohotan, näin kauniit silmäsi kyyneleissä...
"Ei... En pysty, rakastan sinua." sanoit, kuiskaten sanat korvaani...
Syliisi painauduin, ei sanoja tarvittu, vain kosketus....
Et kysellyt, et nauranut, vain minua lohdutit.
Sinut muistan, aina, ikuisesti, osana elämääni.


- Sussu, 15.06. -07
 

 

yksin hiljaa keskiyössä istun
ikkunasta ulos tuijottaen
huomaan täriseväni vanha ahdistus oli palaamassa
en sille mitään voinut
en sitä vastustamaan pystynyt
kyynel silmäkulmastani karkasi
ei väsyttänyt vanhoilla rutiineilla ilta kului
radio vain vieressä omiaan hölisi
ahdistus kyyneleet tuska
vanhoja merkkejä
menneisyys ampaisi mieleeni
isän kohtaukset pelot surut ja kivut
olisin tahtonut huutaa
olisin sillä tavoin tahtonut tuskasta päästä
käteni hakeutui kaulalleni
se löysi etsimänsä
pienen hopeisen sydämen
käteni nyrkkiin puristui
tuosta pienestä sydämestä lohtua hain
ei se auttanut
sängylleni rojahdin
olisin tahtonut nukkua
muttei uni tullut
huono oloni minua valvotti
näinä hetkinä puhua olisin tahtonut
kertoa kaiken ihmiselle
joka minua ymmärtää
mutta ei
en puhelimeen tarttunut
vain kynä käteeni eksyi ja kirjoittamaan aloin
tuloksena tämä
 

- Sussu, 2007

 

Harmaa, pieni kyynel vierähtää poskellein...
Tuuli tukkaani hulmuttaa...
Katse suunnattu kaukaisuuteen...
Seison yksin, kalliolla...
Tuijottaen kauas...
Tuijottaen kaukaisuuteen, jossa näkyy vain utuisesti puitten latvat.
Miksi kyynel?
Olo on haikea. menneitä muistelen...
Riitoja vanhoja, iloja pieniä.
Kävi mielessäin hypätäkkin tuolta kalliolta,
mutta ei...
Se ei olisi järkevää...
Ei olisi vielä minun vuoroni päättää elämääni...
Joku, joku tarvitsisi vielä minua...
Vaikka tuskin kovinkaan moni perääni jäisi nyyhkimään...
Kaulani taipuu, katson alas päin.
Silmäni tavoittavat kosken, jossa vesi vyöryy eteen päin.
Pohdin minne vesi menee, mistä se tulee...?
Se vain liikkuu... Mutta minä seison...
Koski... Se sai minut ajattelemaan elämääni...
Elämääni, joka vyöryy vain omalla painollaan eteen päin...
Havaitsin viimein ilot, jota en ennen ollut huomannut...
Olihan niitä monta...
Mutta kuitenkaan, en voinu niistä iloita...
Mieleni ja ajatukseni olivat synkät.
Peräännyin kalliolta...
Huokaisin ja annoin hymyn häiveen nousta kasvoilleni...
Hetkellinen pohtiminen oli kirkastanut mieleni..
Ainakin hetkeksi...
Mutta täyttä tuskaa oli koittaa riemuita muiden kanssa mitättömistä asioista,
kun ei oikeasti huvittanut.
Naurahdin hiljaa, käänsin selkäni tuolle koskelle...
Kunpa voisin vain tehdä saman suruille ja murheille...
Mutta kun en vain voi...

- Sussu 17.06. -07
 

Elämä

Jos joku viimein kertoisi minulle mitä elämä on.
Onko se vain sitä, että toisia haukutaan, ja aiheutetaan paha mieli?
Elämä, mitä tuo pieni yksinkertainen sana pitääkään sisällään?
Joskus tuntuu kuin kaikki hylkäisivät,
ystävät eivät ole silloin paikalla, kun heitä eniten tarvitsisi.
Kaikki kaikkoavat luotasi, kuin olisit joku tauti pesäkä.
Mutta oletko koskaan miettinyt, miksi elämä potkii juuri sinua päähän?
Sitä ei kukaan ole vielä selvittänyt.
Joillekkin elämä hymyilee, ihastuksia tulee ja menee ja viimein se aito rakkauskin löytyy.
Minulla taas, kun luulee löytävänsä sen aidon ja oikean,
hän pettää, puhuu pahaa, tai muuten vain hylkää.
Miksi vuodattaa kyyneliä?
Miksi manata kurjaa eloaan?
Niin monta kysymystä täyttää saman tien pään, mutta miksi me yleensä pohdimme tuollaisia?
Moni on varmasti kokenut paljon pahaa, ilkeää ja vasten mielistä.

Pimeys

Pimes lankeutuu mustana kaiken ylle.
Pimeydessä ei ole valoa ollenkaan.
Moni luulee olevansa pimeydessä yksin, mutta todellisuudessa, he eivät ole yksin.
Jotkut väittävät ettei pimeydestä voi selvitä hengissä, mutta minä väitän toisin.
Pimeydestä selviää ystäviensä ja rakkaidensa avulla, joskus pienikin apu on tarpeen.
Pimeyteen joutuu jokainen ainakin kerran elämässään,
se on taas eriasia, missä vaiheessa pimeyteen joutuu.
Toiset joutuvat aikaisemmin kuin toiset, mutta jokainen joutuu,
mutta pääsee myös ajallaan pimeydestä pois.
Pimeyteen tulee joskus valoa, riemu tunkeutuu pimeyden läpi, hajottaa surun muurit.
Silloin kannattaa paeta, paeta pimeydestä, jos tahtoo hengissä selvitä.
Joskus pimeys on liian tiheää, se vie kaikki voimat ja lopulta kuolema kohtaa.
Kuolema ei ole rangaistus, vaan lahja, lahja päästä pimeydestä pois,
päästä jonnekkin, jossa on hyvä elää.
Pimeys on musta, siitä on pois pääsy, jos vain osaa oikein etsiä.
 

 -Sussu, 9.6.2007

 

Biisejä, tai jtn sen kaltaista

Painajainen

maailmastani värit ovat kadonneet
pelkkää harmaata mustaa ja valkoista
yksin istun puiston penkillä
ohi lipuvia ihmisiä silmäillen
kaikilla jäykkä ilme kasvoillaan
oloni jotenkin vieraaksi tunsin
avasin suuni yritän puhua
ääntä vain ei tullut

silloin kaikki salamana pimeni
ympäristö kieppui
mitään ei näkynyt
mitään ei kuulunut
hiljaisuus vain kasvojani hiveli

silmät päässäni seisoivat
huomaan tuijottavani tietokoneen ruutua
ruutu on tuttu mutta paha aavistus kyti
laahaavia askelia takaani kuului
silmäkulmassani välähti
käännähdin nopeasti ympäri
naisen jolla sakset kädessään näin
yritin huutaa mutta ääni kurkkuuni juuttui

silloin kaikki salamana pimeni
ympäristö kieppui
mitään ei näkynyt
mitään ei kuulunut
hiljaisuus vain kasvojani hiveli

silmäni huohottaen avaan
kyynerpäiden varaan kohottaudun
oli huone hämärä
pian silmäni pimeään tottuvat
näen tutun punaisen kellon
se kahta näyttää
hengitykseni tasaantuu
huomaan painajaista nähneeni

silloin kaikki salamana pimeni
ympäristö kieppui
mitään ei näkynyt
mitään ei kuulunut
hiljaisuus vain kasvojani hiveli
 

 

Hiljaisuus

1.
Lempeä tuuli puita hulmuttaa...
Yksin istun, ilman seuraa...
Silloin sinua muistelen...
Hiljaisuudessa...
Ilman seuraa, ilman ystäviä, ilman sinua...

(KERTO)

Maailma on julma...
Maailma on yksinäinen...
Hiljaisuutta kukaan rikkoa ei voi...

2.
Kätesi kädelläin hetken tunnen...
Siihen se kuitenkin jää...
Olen kuin tuuli, yksinäinen puhaltava tuuli...
Ilman seuraa, kaukana sinusta...

(KERTO)

Maailma on julma...
Maailma on yksinäinen...
Hiljaisuutta kukaan rikkoa ei voi...

3.
Muistan elävästi hetken sen...
Jolloin sinut kohtasin...
En silloin sinua tuntenut, oloni vieraaksi tunsin,
Sinä tuit minua, lohdutit ja autoit eteen päin...
Tunsin sen, tunteen levottoman...
Rakkauden..

(KERTO)

Maailma on julma...
Maailma on yksinäinen...
Hiljaisuutta kukaan rikkoa ei voi...

4.
Päivät kuluivat, yöt vaihtuivat aamuihin...
Seuraasi liimaannuin.
Lempeästi sinua suutelin, minua hellit.
Ei ollut sanoja kuvaamaan tunnetta tuota.
Vain katse...

(KERTO)

Maailma on julma...
Maailma on yksinäinen...
Hiljaisuutta kukaan rikkoa ei voi...

5.
Hellyyksien jälkeen vaikenit...
Katosit elämästäni,
jätit minut yksin.
Kyynel poskelleni vierähti.
Jälleen olen yksin...
Aina vain yksin..

(KERTO)

Maailma on julma...
Maailma on yksinäinen...
Hiljaisuutta kukaan rikkoa ei voi...


6.
Lempeä tuuli puita hulmuttaa...
Yksin istun, ilmman seuraa...
Silloin sinua muistelen...
Hiljaisuudessa...
Ilman seuraa, ilman ystäviä, ilman sinua...

(KERTO)

Maailma on julma...
Maailma on yksinäinen...
Hiljaisuutta kukaan rikkoa ei voi...


- Sussu 13.06. -07
 

Joskus sitä vaan saa outoja ideoita ja tämäkin itseasiassa on lähteisin kaverin heitosta, kun valitin sille writers blockia äidinkielen asiatekstin kanssa. Vastaukseksi tuli; "No kirjota vaikka menninkäisistä, jokka on metäs". No, tyrmäsin sen heti ensimmäisenä. "Ei tuollaisesta voi kirjoittaa." Mutta loppujen lopuksi päädyinkin kirjoittamaan asiatekstin kyseisestä aiheesta ja ainakin maikka tuntui tykkäävän siitä semipaljon.

 

MENNINKÄISIÄ METSÄSSÄ 

Oletko koskaan miettinyt millaisia otuksia lähimetsissä vilistää? Oletko koskaan tullut ajatelleeksi millaista elämää metsässä eletään, kun kukaan ei ole katsomassa? Onko koskaan mieleesi pälkähtänyt, että metsissä voisi olla menninkäisiä tai muita taruolennoiksi luultuja hahmoja? Elämä on ihmeellistä, joten miksi et voisi törmätä pikkuruiseen vihertävään menninkäiseen syksyisellä sieniretkelläsi. Mistä se puun karahka tuli kamppaamaan sinut, kun äsken siinä ei ollut mitään? Menninkäisten kepposia, sanon minä.

 

Itse sana menninkäinen tulee muinaisgermaanin muistoa tarkoittavasta sanasta. Faktojen mukaan menninkäiset liikkuvat enimmäkseen öisin, koska on huhuttu, että niiden nahka ei kestä päivänvaloa, joka kivettää pikku raukat. Menninkäiset mielletään myös usein vintiöiksi, pahanhengiksi, vaikka ennen muinoin tonttu ja menninkäinen ovat tarkoittaneet samaa. Menninkäiset rakastavat esineitä, jotka kiiltävät. Ne ovat ahneita ja rahanhimoisia sekä nämä pikku veijarit sortuvat usein omaisuusrikoksiin.  Menninkäisten etikettiin kuuluu myös suurten juhlien järjestäminen. Niiden juhlissa soi metsän musiikki, niissä juodaan ja syödään itsensä täyteen, sekä tanssitaan viimeistä päivää. Rikollisen taustansa varjossa menninkäiset ovat äärettömät tuttavallisia ja mukavia veikkoja, jotka ottavat huomioon pienimmätkin tarpeesi. Ne ovat vieraanvaraisia niin kauan, kun et suututa niitä.

 

Menninkäisten elämää olisi mielenkiintoinen seurata, mutta salaperäisiä pikkuveikkoja ei ole vielä onnistuttu ikuistamaan kameralla. Yleensä ihmisiä, jotka väittävät näkevänsä menninkäisiä ja muita metsän pikkuväkeen kuuluvia olentoja, pidetään hulluina ja heidät useimmiten toimitetaan ennemmin tai myöhemmin hoitoon. Kerro kuitenkin Matilta-nimisellä vanhalla muorilla oli syvä ystävyyssuhde Riiviöksi kutsutun menninkäisen kanssa. Pikku Riiviö auttoi Matiltaa normaaleissa kotitöissä, jolloin vanha mummo pärjäsi kauan niin sanotusti yksin. Nimensä mukaan Riiviön piti kuitenkin järjestää Matiltan vieraille pientä jäynää, oli se sitten vesisaaveja, jotka tippuivat päähän, tai naru, joka oli viritetty ulko-oven eteen, jotta vieraat varmasti kompastuisivat siihen. Näiden kahden yhteinen elo päättyi lopulta Matilta-tädin surulliseen kuolemaan, jolloin Riiviö jäi yksin – paikkauskollisena – keppostelemaan talon seuraaville asukkaille. Jostakin kumman syystä tuossa talossa ei kukaan halunnut asua kovin kauaa.

 

Toinen yleinen olento, johon voit törmätä metsässä samoillessasi on hento keijukainen. Ikävä kyllä nämä hennot ja kaunisääniset olennot ovat petollisen vaarallisia. Ne liehittelevät uhrinsa suolle heleällä äänellään, jolloin varomaton uhri uppoaa suon silmäkkeeseen ja huutaa siellä turhaan apua, sillä kukaan ei kuule. Tapa kuolla on kuitenkin äärimmäisen kaunis. Keijukaisen laulu ja kuoleman huudahdukset, mikä voisikaan olla parempaa.  Yleensä nämä hennot metsän kaunottaret liikkuvat puolestaan päivällä ja niillä on tapana ilmestyä enimmäkseen lapsille, jotka uskovat niihin, aikuisia taas odottaa kohtalo suolla. Tiettävästi kukaan keiju ei ole tietoisesti pelastanut yhtäkään ihmistä suonsilmäkkeestä, vaan nimenomaan ne johdattelevat heitä sinne.

Kolmas ja pelottavin, mutta samalla kiltein metsän olento on peikko. Peikko kuitenkin mielletään usein hirviöksi, joka tuhoaa kaiken, mutta todellisuudessa nuo olennot ovat lempeitä, eivätkä satuttaisi kärpästäkään. Peikot ovat myös paljon pienempiä, mitä useimmat tarut kertovat. Keskimäärin peikko on hieman päälle metrin pitkä ja usein itsestään hyvää huolta pitävä peikko sekoitetaan erheellisesti kääpiöön, joita ei Suomen metsissä liiku. Peikkojen suuri sydän on puhdasta kultaa ja ne auttavat hädässä olevaa kulkijaa keijukaisten ilkeiltä metkuilta. Hieman karun ulkonäkönsä takia monet kuitenkin pelkäävät ystävällistä peikkoa, joka yrittää vain auttaa.

 

Toivottavasti tämä herätti hieman ajatuksia siitä, että metsä on monen taruolennon koti ja siksi sitä pitäisi suojella, sillä niin menninkäiset ja peikotkin auttavat meitä, vaikka keijut ovat ilkeitä. Metsä on kuitenkin heidän kotinsa ja he tahtovat tietenkin asua puhtaassa luonnossa ja sinunkin on mukavampi mennä tervehtimään peikko tai menninkäisystävääsi metsään, kun se ei ole roskia pullollaan. Kannattaa kuitenkin varoa askeleitaan, sillä ikinä ei tiedä milloin pikkuinen menninkäinen on päättänyt tehdä pienen jekun juuri sinulle. Kyllä, ne puunoksat joihin kompastut, eivät ilmesty tyhjästä, vaikka siltä vaikuttaakin.

11.10.2009

Teit minusta arvottoman
Teit minusta kaupallisen

Ei mun tunteita voi ostaa omakseen
Mikset voi vain pyytää anteeksi?

Miksi teet tästä näin vaikeeta?
Mikset vain anna olla?

En ymmärrä
En käsitä

Voisitko yhtään pahemmin loukata?

 

27.08.2009

Sun hymysi saa mut hymyilee
Sun sanat saa mut hymyilee
Sä saat mut hymyilee

Suhun luotan ja sua rakastan
En susta haluu irti päästää

Sä autat mua ongelmissani
Lohdutat mua murheissani
Tuet mua aina kun tukea tarvin
 

Sä olet mulle enemmän kuin ystävä
Sä olet mulle helvetin rakas

Sä toivottavasti pysyt myös rinnallani

 

29.03.2009

päivä päivältä itken enemmän verta
päivä päivältä minut revitään rikki
päivä päivältä sydämeni kuolee
lopulta minua ei ole
on vain tyhjä ruumis
ilman sielua

 

18.02.2009

Vihreä Kirja

kannessa kuvat
sivuilla tekstit
odottaa lukutoukkaa
tahtoo jonkun tarttuvan,
avaamaan sen
villeihin seikkailuihin
romanttisiin iltoihin
jokainen kirja eri paikkaan ui
omalla tavallaan elämää näyttää
 

Kirjoittajan kohtalo

tyhjä paperi
en kirjoitettavaa keksi
kynä kädessä
yksin istun
inspiraatiota odotan
mutta se ei tule


 

Muistot

muistatko riemut?
muistatko yhteiset hetket?
muistatko hauskat jutut?

kesät, talvet
yhdessä vietimme

aina tavatessa nauru soi
vatsa tuli kipeäksi
ilot, surut jaettiin
toisiamme ymmärsimme

kun en ääntäsi kuulla saa
sinua ajattelen
olet ainutlaatuinen
rakas

ystävä ihana
 

Title: Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään
Author: Siiseli
Genre: Angst
Rating: PG-13 (K-13)
Disclaimer: teksti on omaa mielikuvitusta, samoin hahmo - mutta otsikon olen lainannut Zen Cafélta.
Warnings: mainintoja itsemurhasta
Beta: karmanhurtta - kiitos hänelle

Summary: Se oli se joku Kivelän Pete

A/N: Tämä fic syntyi hetken mielijohteesta luultavasti vuosi tai pari sitten, kun taas törmäsin siihen siivoillessani tiedostoja. Kunnostin tekstin ja päätin lyödä sen esille. Tätä ficiä voi fiilistellä kappaleen Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään - kanssa ja biisistähän on fic saanut nimensä. Minun on pitänyt jo kauan jatkaa Peten tarinaa, koska se on jo suunninpiirtein suunniteltukin valmiiksi, mutta katsotaan nytten mitä ihmiset pitävät tästä. Tälläinen angstiläjäys tähän kohtaan, mutta toivottavasti pidätte tästä (:

Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään


Taas se sama synkkä poika kulki kädet painettuina hupparin taskuun, pää kumarassa kohti Alkoa. Eihän se sieltä mitään saanut, kun ikääkin oli vasta viisitoista, mutta silti se sama poika notkui siellä aina. Ehkä se kuvitteli saavansa jotain kylän juopoilta. Se hautautui aina itsesääliin. Joissakin pippaloissa sitä näki ja sielläkin vain umpikännissä. Se puhui harvoin kellekään, eikä oikeastaan kukaan tiennyt mikä sen elämässä mätti. Kaikki vain tiesivät sen nimeltä, se oli se joku Kivelän Pete. 

Koulua se kävi joskus, silloin kun sitä huvitti. Poissaoloja oli kertynyt jo paljon ja poika oli jo kerran luokallensakin jäänyt. Opettajat olivat huolissaan siitä. Se oli eristäytynyt muista. Kuunteli tunneilla, teki tehtävät, mutta istui aina yksin. Se ei sanonut juuta eikä jaata mihinkään, se vain oli. Jos se ei ilmestynyt tunnille, kaikki tiesi missä se oli. Se oli ryyppäämässä. Poika ei välittänyt siitä milloin joi, keskellä viikkoa vai viikonloppuna. Tuntui kun se olisi kyllästynyt elämäänsä. Jotenkin oli surullista katsoa sitä tarpomassa yksin.

Joku sen entisistä kavereista oli kertonut, ettei sillä mennyt hyvin. Ennen se oli ollut iloinen ja puhelias vesseli, mutta nyt se oli hautautunut itsesääliin ja masennukseen. Kaveri tiesi kertoa, että pojan isä oli hirttänyt itsensä niiden kotiin ja samoihin aikoihin Petellä oli ollut muutenkin hankalaa. Sitä oltiin kiusattu ja sen tyttöystävä oli jättänyt sen. Siitä oli alkanut sen muuttuminen. Se sulkeutui omaan suruunsa. Se elätti äitinsä varastamalla kaupoista ja velkaantumalla juopoille, mutta aina sillä oli varaa juoda. Tiedä sitten mistä se rahaa kaivoi.

Yhtenä päivänä se tuli hakattuna kouluun. Opettajat kyseli mitä oli tapahtunut. Se ei kuitenkaan mitään sanonut, totesi vain joutuneensa pieneen tappeluun, muttei mitään kummempaa. Se näytti niin vaivaiselta, sääliksi sitä kävi. Miksi sillä ei voisi olla edes yhtä ystävää, jolle se puhuisi ongelmistaan? Se on jotenkin epäreilua. Minullahan oli kavereita, vaikka muille jakaa, mutta sillä ei ollut yhtäkään.

Otin itseäni niskasta kiinni, kävelin pojan eteen ja hänet pysäytin. Pete kohotti katsettaan ja kysyin häneltä suoraan tahtoisiko hän puhua. Poika murahti minulle, että voin painua víttuun ja minua ei kaivata. Petyin sen torjuvasta asenteesta, mutta ilme joka sen kasvoilla oli sanojen jälkeen oli unohtumaton. Siinä ilmeessä oli samaan aikaan jotain kummaa salaperäisyyttä, pohjatonta surua ja anteeksipyyntöä. Näin ensimmäisen kerran pojan silmät kunnolla. Ne olivat olleet kauniit iloisina, mutta eivät nyt.

Seuraavana aamuna kohtasin pettymyksen. Peteä ei näkynyt koulussa, eikä kukaan tiennyt missä se oli. Ei sillä ettei se olisi tehnyt aiemminkin näitä katoamistemppuja, mutta juuri nyt tahdoin nähdä pojan, sen kauniit silmät ja piristää sitä. Tahdoin nähdä jälleen elämän ilon niissä silmissä, tahdoin kuulla sen nauravan. Puolilta päivin hän ilmestyi taas tunneille, entistä riutuneempana kuin koskaan. Katselin häntä koko päivän ja pohdin mitä hänelle on tapahtunut. Miksi ihminen menee noin huonoon kuntoon noin nuorena?

Koulun päätyttyä olin päätökseni tehnyt, lähdin seuraamaan Peteä. Olin päättänyt ottaa hänestä selvää. Poika kulki edelläni laahustaen, hän ei edes kiinnittänyt huomiotaan minuun. Reppu roikkui löysästi tuon nuorukaisen olalla. Poika suunnisti askeleineen syrjäisempään metsikköön, josta löytyi itse kyhätyn näköinen taloa muistuttava laatikko, rakennettuna puusta. Astuin oksan päälle ja se rasahti kova äänisesti. Pete valpastui ja pyörähti ympäri silmäillen minua rauhallisesti. Silmät muodostivat selvästi kysymyksen; miksi?

Se ei ollut vihainen, se ei huutanut, se vain tuijotti minua. Olin hetken hiljaa. Kun puhuin, ääneni oli vain pientä piipitystä. Sanoin haluavani vain auttaa sitä ja nähdä sen hymyilevän taas. Pete pysyi hiljaa. Ei se kai osannut vain reagoida. Se sanoi minulle vain anteeksi, tulit väärään aikaan, sen elämä on jo ohi. Ei kukaan siitä välitä. Se kehotti minua häipymään, mutta en tahtonut. Tahdoin pysyä sen luona ja auttaa sitä, mutta se ei halunnut apua. Vihdoin se huokaisi ja kertoi aikovansa tappaa itsensä.

Silmiini tulvahti kyyneleet. En tahtonut Peten kuolevan, hän oli minulle tärkeä, vaikka olikin niin välinpitämätön ja ei edes tuntenut minua. Poika epäröi hetken, mutta astui sitten askeleen lähemmäs ja sulki minut syliinsä. Kylmät kädet silittivät selkääni. Huomasin pojankin kehon tärisevän. Se itki. Sen kova ulkokuori oli pehmennyt, tai niin kuvittelin. Painoin pääni sen luiseen rintaan ja annoin omien kyyneleideni kastella sen paidan.

Kohotin katsettani pitkän ajan kuluttua, näin pojan itkuiset kasvot, mutta hänen kylmillä huulillaan väreili hymy, hento, hieman arka hymy. Minäkin hymyilin. Hymyilin ilosta, olin nähnyt Peten hymyilevän, olin saanut lohduttaa poikaa, vaikken ollut käyttänytkään siihen sanoja, olin vain saanut olla hänen kanssaan. En kysynyt häneltä aikoiko hän tappaa itsensä, en kysynyt häneltä mitään, olin vain siinä. Se tuntui hyvältä.