Joskus sitä vaan saa outoja ideoita ja tämäkin itseasiassa on lähteisin kaverin heitosta, kun valitin sille writers blockia äidinkielen asiatekstin kanssa. Vastaukseksi tuli; "No kirjota vaikka menninkäisistä, jokka on metäs". No, tyrmäsin sen heti ensimmäisenä. "Ei tuollaisesta voi kirjoittaa." Mutta loppujen lopuksi päädyinkin kirjoittamaan asiatekstin kyseisestä aiheesta ja ainakin maikka tuntui tykkäävän siitä semipaljon.

 

MENNINKÄISIÄ METSÄSSÄ 

Oletko koskaan miettinyt millaisia otuksia lähimetsissä vilistää? Oletko koskaan tullut ajatelleeksi millaista elämää metsässä eletään, kun kukaan ei ole katsomassa? Onko koskaan mieleesi pälkähtänyt, että metsissä voisi olla menninkäisiä tai muita taruolennoiksi luultuja hahmoja? Elämä on ihmeellistä, joten miksi et voisi törmätä pikkuruiseen vihertävään menninkäiseen syksyisellä sieniretkelläsi. Mistä se puun karahka tuli kamppaamaan sinut, kun äsken siinä ei ollut mitään? Menninkäisten kepposia, sanon minä.

 

Itse sana menninkäinen tulee muinaisgermaanin muistoa tarkoittavasta sanasta. Faktojen mukaan menninkäiset liikkuvat enimmäkseen öisin, koska on huhuttu, että niiden nahka ei kestä päivänvaloa, joka kivettää pikku raukat. Menninkäiset mielletään myös usein vintiöiksi, pahanhengiksi, vaikka ennen muinoin tonttu ja menninkäinen ovat tarkoittaneet samaa. Menninkäiset rakastavat esineitä, jotka kiiltävät. Ne ovat ahneita ja rahanhimoisia sekä nämä pikku veijarit sortuvat usein omaisuusrikoksiin.  Menninkäisten etikettiin kuuluu myös suurten juhlien järjestäminen. Niiden juhlissa soi metsän musiikki, niissä juodaan ja syödään itsensä täyteen, sekä tanssitaan viimeistä päivää. Rikollisen taustansa varjossa menninkäiset ovat äärettömät tuttavallisia ja mukavia veikkoja, jotka ottavat huomioon pienimmätkin tarpeesi. Ne ovat vieraanvaraisia niin kauan, kun et suututa niitä.

 

Menninkäisten elämää olisi mielenkiintoinen seurata, mutta salaperäisiä pikkuveikkoja ei ole vielä onnistuttu ikuistamaan kameralla. Yleensä ihmisiä, jotka väittävät näkevänsä menninkäisiä ja muita metsän pikkuväkeen kuuluvia olentoja, pidetään hulluina ja heidät useimmiten toimitetaan ennemmin tai myöhemmin hoitoon. Kerro kuitenkin Matilta-nimisellä vanhalla muorilla oli syvä ystävyyssuhde Riiviöksi kutsutun menninkäisen kanssa. Pikku Riiviö auttoi Matiltaa normaaleissa kotitöissä, jolloin vanha mummo pärjäsi kauan niin sanotusti yksin. Nimensä mukaan Riiviön piti kuitenkin järjestää Matiltan vieraille pientä jäynää, oli se sitten vesisaaveja, jotka tippuivat päähän, tai naru, joka oli viritetty ulko-oven eteen, jotta vieraat varmasti kompastuisivat siihen. Näiden kahden yhteinen elo päättyi lopulta Matilta-tädin surulliseen kuolemaan, jolloin Riiviö jäi yksin – paikkauskollisena – keppostelemaan talon seuraaville asukkaille. Jostakin kumman syystä tuossa talossa ei kukaan halunnut asua kovin kauaa.

 

Toinen yleinen olento, johon voit törmätä metsässä samoillessasi on hento keijukainen. Ikävä kyllä nämä hennot ja kaunisääniset olennot ovat petollisen vaarallisia. Ne liehittelevät uhrinsa suolle heleällä äänellään, jolloin varomaton uhri uppoaa suon silmäkkeeseen ja huutaa siellä turhaan apua, sillä kukaan ei kuule. Tapa kuolla on kuitenkin äärimmäisen kaunis. Keijukaisen laulu ja kuoleman huudahdukset, mikä voisikaan olla parempaa.  Yleensä nämä hennot metsän kaunottaret liikkuvat puolestaan päivällä ja niillä on tapana ilmestyä enimmäkseen lapsille, jotka uskovat niihin, aikuisia taas odottaa kohtalo suolla. Tiettävästi kukaan keiju ei ole tietoisesti pelastanut yhtäkään ihmistä suonsilmäkkeestä, vaan nimenomaan ne johdattelevat heitä sinne.

Kolmas ja pelottavin, mutta samalla kiltein metsän olento on peikko. Peikko kuitenkin mielletään usein hirviöksi, joka tuhoaa kaiken, mutta todellisuudessa nuo olennot ovat lempeitä, eivätkä satuttaisi kärpästäkään. Peikot ovat myös paljon pienempiä, mitä useimmat tarut kertovat. Keskimäärin peikko on hieman päälle metrin pitkä ja usein itsestään hyvää huolta pitävä peikko sekoitetaan erheellisesti kääpiöön, joita ei Suomen metsissä liiku. Peikkojen suuri sydän on puhdasta kultaa ja ne auttavat hädässä olevaa kulkijaa keijukaisten ilkeiltä metkuilta. Hieman karun ulkonäkönsä takia monet kuitenkin pelkäävät ystävällistä peikkoa, joka yrittää vain auttaa.

 

Toivottavasti tämä herätti hieman ajatuksia siitä, että metsä on monen taruolennon koti ja siksi sitä pitäisi suojella, sillä niin menninkäiset ja peikotkin auttavat meitä, vaikka keijut ovat ilkeitä. Metsä on kuitenkin heidän kotinsa ja he tahtovat tietenkin asua puhtaassa luonnossa ja sinunkin on mukavampi mennä tervehtimään peikko tai menninkäisystävääsi metsään, kun se ei ole roskia pullollaan. Kannattaa kuitenkin varoa askeleitaan, sillä ikinä ei tiedä milloin pikkuinen menninkäinen on päättänyt tehdä pienen jekun juuri sinulle. Kyllä, ne puunoksat joihin kompastut, eivät ilmesty tyhjästä, vaikka siltä vaikuttaakin.